Onko se sittenkin minun juttuni?

Suuret kuviot kankaissa eivät ole minua varten. Tai ylipäätään mitkään kuviot, muut kuin ne, jotka on printattu paidan etukappaleelle ja joissa yleensä on teksti sellaisella fontilla jota ihan kaikki eivät osaa lukea.

Minua varten eivät ole myöskaan niinkutsutut maximekot. Hankalahan niissä on liikkua. Ja näyttävät vähän hassuilta. Mutta kieltämättä sellainen voisi olla mukava niinä harvoina helteisinä kesäpäivinä, joina syystä tai toisesta säärien esittely ei tunnu kovin luontevalta.

Joskus aikoinaan nappasin Triteksin palakorista ison palan hieman värivirheellistä trikoota. Kuviosta en varsinaisesti tykännyt, mutta väreistä kyllä ja reilun parin metrin ehjä pala 7€:n kilohinnalla tuntui ihan järkevältä ostokselta. Jos ei muuhun, niin kaavakokeiluihin sitten. Se sattui olemaan tähän hätään ainoa riittävän kokoinen kangas, joka kaapistani löytyi.

Suureksi yllätyksekseni omistan maximekon, jossa on isot kuviot.

Mekon jujuna on yläreunaa kiertävä punos, jonka piti alkuperäisen suunnitelman mukaan kiertää yläosassa vyötärölle saakka, mutta mitäpä sitä onnistunutta kuvion kohdistusta ylimääräisillä naruilla pilaamaan.